Tuomarilan Kinon toiminta vuosina 1951-1963 ja 1972-2000 ja elokuvien kehitystoimintaa Suomessa 1950-1960 -luvuilla

Teksti: Toivo Kalliomäki.  Artikkelin kirjoittanut alkuperäisen tekstin mukaisesti Pirkko Sillanpää.

Keski-Espoon Sanomissa 4/2022, lyhennelmä artikkelista otsikolla ”Muistoja Kino Tuomarilasta”.

 

Tuomarila Kino, elokuvateatterin pitäjät

Urho Alén                1951-1960

Kaj Alén                  1960-1963

Toivo Reijonen        1972-2000 (noin)

 

Teatterissa              205–225 istumapaikkaa

Elokuvakkoneet      Victoria   4 E 1 x1951-1958

                               Victoria 4 E  2 x 1953-1960

                               Dresden 1 D 2 x 1960–1963

                               Aga-Baltic ultra 2 x 1972–2000

Äänilaitteet             Cinemeccanica

 

Tuomarilan Kino esitti 1950-luvulla elokuvia kolmena päivänä viikossa, tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Arkisin näytöksiä oli yksi, klo 19.30. Sunnuntaisin oli kaksi näytöstä, klo 18 ja 20, usein vielä lastennäytös klo 15.

 

Sali oli myös yleisessä käytössä muulloin, kun penkit kasattiin seinustoille. Siellä pidettiin tansseja, teatteria, juhlittiin ja pelattiin sulkapalloa ym.

Muut lähielokuvateatterit:

Kino Tapiola,                    Urpo Hovilainen

Leppävaaran Kino,          Pukkila

Kino Edison Kauklahti,    Bruno Honkanen

Kino Lux Leppävaara,     K. Givman

Bio Kauniainen,               Kaj Alén -63

Teattereita oli Suomessa 1950-luvulla muutama sata, joista puolet lopetti TV:n voimakkaan tulemisen takia 1960-luvulla.

Ensin alkuun oli vain yksi esityskone ja sen takia esityksessä oli 4-5 väliaikaa kelanvaihdon takia. Vanha filmikopio saattoi vielä katketakin ja tuottaa väliaikoja lisää. Yleisöä ei saanut jättää pimeään. Heti valot saliin ja lataamaan uutta filmiä koneeseen. Väliaika tuli aina ”jännään” paikkaan ja kesti muutaman minuutin.


Alussa ajettiin ns. veronalennuskuva. Sen ajaessaan teatteri sai myydä vähän halvempia huviverolippuja. Lipun hinta oli sidoksissa pääkuvasta maksettavaan huviveroon valtiolle. Jos pääkuva oli tarkastuksessa, vaikka luonteensa mukaan vapautettu huviverosta, teatteri myi verovapaita lippuja. Näitä olivat opetus-, sanoma- taiteelliset ym. elokuvat.


Sähkökatkokset olivat ennen yleisiä. Lähipylväästä olevasta rasiasta meni joskus sulake. Silloin piti soittaa Espoon Sähköön, josta tuli asentaja ja kiipesi tolppaan piikkikengillä ja vaihtoi ”propun”. Pitkällä välialalla meni karkkia. Suosituin oli lakupötkö. Väliaika tuli aina yllätyksenä.

Olin koneenhoitajaoppilaana Tuomarilan Kinossa 1956-57 ja sain esitykseen lupakirjan. Armeijan käytyäni menin töihin elokuva-alalle 1959. Aloitin Werner Brosin filmivuokraamossa koeteatterissa ja varastossa filminkorjaana ja koneenhoitajana. Myöhemmin 1963 sain viran valtion elokuvatarkastamossa, josta jäin eläkkeelle elokuvakonemestarina 39 vuoden palvelun jälkeen 2001.


Näytöstekniikka parani Tuomarilan Kinossa kun sinne asennettiin toinenkin kone, jolloin väliajat jäivät pois. Nuoriso kävi kyllä kiitettävästi jopa pitkienkin matkojen takaa myös talvisin elokuvissa. He tapasivat samalla toisiaan. Pitkäniitystä saattoi tulla jopa kymmenen henkeä katsomaan Silvana Manganoa tai Sophia Lorenia. Elokuviin kuljettiin jopa entisen Kirkkojärven yli Bembölestä päin jäitä pitkin luistimilla. Sunnuntain lastennäytökset olivat suosittuja.


Elokuvasali oli usein ”Tunteiden temppeli”, jossa toimivat ”temppelipalvelijat. Kassa, vahtimestari, karkinmyyjä, koneenhoitaja ja jopa paikannäyttäjä tarvittaessa. He hoitivat näytöksen työt kerrasta toiseen. Heidänkin työnsä loppui teattereiden vähentyessä.


Uusi uljas aika koitti taas 1980-luvulla kun kehitettiin uusia filmiformaatteja ja saatiin äänitehosteita. Itse elokuva ei varmaan kuole koskaan. Vuosituhannen vaihteessa siirryttiin digitaliseen esitykseen.


Koneenhoitaja joutui joskus tuuraamaan muiden lähiteattereiden näytöksissä. Itse tuurailin Kauklahdessa Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Pahinta oli laitteiden ja asennuksien erilaisuus Teatterit tarkastettiin kerran vuodessa laitteiden, katsomon ja turvallisuuden tason takaamiseksi. Tarkastuksen suoritti Valtion Filmiteknillinen lautakunta.


Pienet merkit vilahtavat taulun oikeassa ylänurkassa, on kelanvaihto tulossa ja väliaika selvitettävä nopeasti. Filmi pujotettiin koneen hammaspyöriin ja kun filmi kulki nykäyksittäin 24 kuvaa sekunnissa, piti jättää sopivat löysät lenkit kahteen paikkaan.


Tasavirta hiilikaarilamppu oli paras ja täydellinen valonlähde projisoinnille. Mutta se vaati jatkuvaa valvontaa ja seurantaa toimiakseen kunnolla ja valokaari tasaisena. Valon väri oli vain 4000-5000k rajoissa, siis melko valkoista tavallisen hehkulampun 2700k valoon verrattuna.


”Tunteiden temppelissä” oli ”takapenkin taika”. Takapenkin sohvilta saattoi kuulua lausahduksia; ”Ne ottaa kuvassa konjakkia, niin että täällä saakka haisee”. ”Etupenkkiin maksoi mitä maksoi”; ”Kaikki näyttelijät kuolivat ja kaksi ensimmäistä penkkiriviä” (länkkäri). Pienessä hiljaisessa pimeässä, siellä saattoi tapahtua ”mitä vain”!!


Muutaman kerran Tuomarilan Kino on ollut aivan täynnä. ”Älkää syökö päivänkakkaroita”, Doris Day ja David Niven, Hitchcockin ”10 käskyä” ja ”Tuntematon sotilas” mm. Piti avata takana olevan kahvilan ovet, jotta sieltäkin voitiin katsoa. Suurimpia häiriöitä ei ollut mitä nyt karkkipapereita rapisteltiin ja minkä isot kampaukset ja hatut saivat aikaan.


Paras valkokankaan katseluetäisyys oli 2,5 kertaa vinolävistäjän mitta kulmasta kulmaan. Se tiesi Tuomarilassa paikkaa tuolirivillä 10–12. Matka oli ihmissilmälle paras, teoriassa.


Kaikkien silloisten tuomarilalaisten tuntema Mononen oli ahkera elokuvissakävijä ja hän tuli aina paria minuuttia vaille aloitusajan. Istui penkkiriville 2, leffa voi alkaa.

 

 

keski-espoo -seuran logo