Muistoja Viipurista
Teksti: Pirkko Sillanpään artikkeli aiheesta Keski-Espoon Sanomissa 3/2024 Elli Söderlund on täydentänyt kirjoitusta
Kuva: Pirkko Sillanpää
Keski-Espoon seniorit tekivät retken Mäntyharjulle, Taidekeskus Salmelaan katsomaan Wiipuri-oopperaa 29.6.2024. Paluumatkalla Elli Söderlund muisteli Viipurissa käytyä sotaa ja evakkoretkeä Viipurista.
Elli Söderlund os. Siilasmaa os. Makkara, syntyi Kivennavalla vuonna 1930. Makkaran perheessä oli kuusi lasta ja Elli oli toiseksi nuorin. Sukunimi juonsi juurensa isän syntymäpaikkaan, Sakkolassa sijainneeseen Makkara-nimiseen kylään (ilmeisesti yksi ortodoksipyhimys Makarioksen nimen muunnelmista). Kivennavan Voipialan kotitilan palon jälkeen perheen tie vei usean tilapäiskodin jälkeen Konkkalan kartanoon, jossa isä työskenteli hevosten hoitajana ja äiti keittiössä. Sieltä perhe muutti Viipuriin Ellin ollessa noin nelivuotias. Viipurissa isä oli linnoitustöissä ja äiti kutomotehtaassa.
He asuivat Viipurissa Hiekan kaupunginosassa, Palotorninkatu 5 as. 5:ssä. Elli kävi Hiekan alakansakoulua pari vuotta ja ehti olla yhdeksänvuotiaana pari viikkoa unelmiensa kivisessä yläkansakoulussa, jossa oli miesopettaja Sirkiä ja alakansakoulussa naisopettaja Jauho. Sitten alkoivat pommitukset syksyllä 1939.
”Olin 9-vuotias, kun sota syttyi. Neuvostojoukot hyökkäsivät Viipuriin ja aloittivat kaupunkimme tuhoamisen.” Pommitusten alettua Elli pakeni sisaruksineen Monrepos-puiston isojen puiden alle piiloon. Siellä he odottivat äitiä töistä Viipurin keskustasta. Elli kertoi, että he pelkäsivät, kuinka äiti selviää heidän luokseen, koska kaupunki oli tulessa. Äiti selvisi kuin selvisikin lastensa luokse. Viipurista alettiin evakuoida melko nopeasti asukkaita muualle Suomeen, Ellin mielestä heti pommitusten alkamista seuraavana päivänä.
Makkaran perhe lähti evakkoon ilman isää, sillä hän oli jo mukana sodassa. Isosisko Maire joutui 16-vuotiaana lähtemään pikaisesti mummon kanssa jo etukäteen pakoon. He joutuivat yksinään Mäntyharjulle varsin kauheaan paikkaan, mutta pääsivät myöhemmin parempaan kotiin. Ellin ja loppuperheen evakkomatka alkoi Hiekan junapysäkiltä härkävaunussa, yön odottelun jälkeen. Elli muistelee: “Matkaan päästiin aamuyöstä ja pysähdyttiin Elisenvaarassa, jossa oli hälytys. Piilouduimme aseman tienoon juoksuhautoihin. Hälytyksen loputtua jatkoimme matkaa Lahteen, jonka Seurojentalolla nukuimme seuraavan yön täydessä huoneessa lattialle levitetyillä patjoilla. Täällä meille kaikille ilmoitettiin tilapäiset sijoittumispaikkamme. Perheemme pääsi sahanomistajasisarusten kesähuvilaan Visuvedelle ja yhden omistajasisaruksista, rouva Lampénin, suojelukseen. Hän teetti meille lapsille kaikenlaisia töitä, esim. koristeharavointia ja kasvimaanhoitoa. Päivällisen kävimme syömässä aina noin kilometrin päässä olevassa suuressa maalaistalossa, jonka matkan varrella näin elämäni ensimmäisen käärmeen, tarhakäärmeen. Kaikki muutkin alueen evakot kävivät siellä syömässä.”
Perhe muutti keväällä 1940 Tampereelle omaan kotiin. Tampereella äiti työskenteli Suomen Trikoon tehtaassa ja isä lentokentällä. Elli muistelee, että he asuivat Aleksis Kiven kadun ja Satakunnankadun kulmauksessa olevassa puutalossa, presidentti Paasikiven nuoruudenkodissa. Talossa oli paraatirappu Satakunnankadulle päin ja keittiörappu pihalle. Tampereella kävin Hämeenpuiston varrella olevassa kansakoulussa pari vuotta. Yksi vuosi meni sodan alkamisen takia hukkaan.
“Jatkosodan aikana isäni sai työpaikan vanginvartijana Helsingin Keskusvankilassa ja muutimme Helsinkiin Vaasankatu 15:een. Helsingin pommituksia mentiin turvaan Kallion ja Sörnäisten kalliopommisuojiin. Kerran olin rusettiluisteluissa läheisellä Brahen kentällä, kun pommitukset alkoivat kesken kaiken ja sieltä oli rynnättävä suojaan. Valopommeja leijaili taivaan täydeltä. Juoksimme kalliopommisuojaan Kallion kirkon lähellä. Myöhemmin näimme Brahen kentälle syntyneen ison kraaterin.”
Elli muisteli, että hänet ja pikkusisko Aini lähetettiin Parikkalan Tiviään jatkamaan koulunkäyntiä ja pommituksia pakoon. ”Olin hyvin epävarma lähetettäisiinkö minua enää 13-vuotiaana pommituksia pakoon, mutta onnekseni pääsin. Pakopaikaksemme oli valittu Aili ja Lempi Jääskeläisen kesähuvila. Aili Jääskeläinen oli kansakoulunopettaja, joten koulunkäyntini jatkui siellä. Lempi Jääskeläinen oli kirjailija. Meitä opiskelijoita oli kaikkiaan viisi. Menin pikkusiskoni kanssa parin kilometrin päässä olevalle osuuskaupalle aina yöksi nukkumaan ja tulimme sitten päiväksi takaisin huvilalle. Pääsiäisenä kävimme virpomassa läheisissä taloissa matkan varrella ja saimme lahjoja. Suomen ja Neuvostoliiton raja oli aivan vieressä, mäen takana. Meitä varoitettiin, ettei tietä saa mennä sinne päin ollenkaan. Olimme huvilalla sen kevään.”
“Isäni muutti perheensä sukunimen Makkarasta Siilasmaaksi, minkä kustannuksiin minäkin osallistuin vähillä roposillani. Helsingissä kävin Aleksis Kiven kadun kansakoulua, silloin Pohjoismaiden suurimmassa. Sain stipendin viimeisellä luokalla, minut palkittiin pienellä rahasummalla tililleni Työväen Säästöpankkiin. Teimme tuhansia kirjekuoria kotonamme päivittäin saadaksemme käyttörahaa. Tienasin 13-vuotiaana rahat ensimmäiseen polkupyörääni tekemällä niitä.”
Elli kävi keskikoulun kolmivuotisessa Helsingin Koelyseossa. “Yleensä keskikoulu kesti viisi vuotta, mutta tämä oli koelyseo, ja kolmivuotinen, jossa melkein kaikki jäivät kerran luokalle, niin minäkin viimeisellä. Keskikoulussa olin koripallo- ja pesäpallojoukkueissa ja kävin koripallokurssin Vierunmäen Suomen Urheiluopistolla. Olen tykännyt urheilusta ja myöhemminkin harrastanut.”
“Välillä kävin Tabe Slioorin mannekiinikoulun. Siellä opetettiin kaikkea muutakin kuin poseeramista ja kävelyä. En aikonut mannekiiniksi, mutta tulin koulutuksesta itsevarmemmaksi.”
“Elämäntyöni tein Pasilan konepajalla 30 vuoden aikana. Hain töihin sen toimistoon heti keskikoulusta päästyäni. Keskikoulun päätyttyä kävin paljon tanssimassa eri paikoissa. Eniten tykkäsin Savolaisen Osakunnan tansseista, jossa soitti Halen Twins -orkesteri. Siellä tapasin tulevan aviopuolisonikin, Nissen. Kesken seurusteluni lähdin Lontooseen ystäväni Signen kanssa opiskelemaan kieltä piikomalla. Menimme sinne suomalaisella laivalla, muistaakseni Wellamolla, joka sittemmin luovutettiin sotakorvauksena Venäjälle. Olin siellä vain 7 kuukautta, koska Suomeen oli tulossa kesällä olympialaiset ja ikäväkin jo oli, vaikka sijoitusperheeni oli tosi kiva ihanine 1- ja 5-vuotiaine tyttärineen. Perhe oli juutalainen ja mies kuului vapaamuurareihin. Oikeastaan painavin syy paluulle oli, että ystäväni Signe halusi lähteä jo ja olihan se mukavampi palata yhdessä, vaikka myöhemmin harmitti, että lähdin. Koko vuosi oli määrä olla.”
“Lontoosta palattuani jatkoin työskentelyä Pasilan konepajalla ja seurustelua miesystäväni Nissen kanssa. Naimisiin menimme vuonna 1955. Sitä ennen olimme vuoden kihloissa. Meidät vihittiin Töölön kirkossa, koska olin päässyt siellä ripille. Meidät vihki nuorisopappi ja muistan, kuinka hän lohdutti meitä: Hyvin meni! Teimme häämatkan Turkuun ja Naantaliin. Ensimmäisen yömme vietimme Turussa Hampurin Pörssissä. Halusimme yöpyä siellä, koska Kekkonenkin oli siellä yöpynyt.”
“Ensimmäinen kotimme oli Itä-Helsingin Tienhaaran kattohuopatehtaan alueella, rapattu omakotitalo. Nisse oli silloin laboranttina ko. tehtaassa. Siellä asuessamme syntyi ensimmäinen lapsemme, ihana Aaro-poika, vuonna 1957. Seuraava lapsi, suloinen Maria-tyttö, syntyi vuonna 1965, kun asuimme Susitiellä. Kolmas lapsemme, söpö Tom, syntyi Roihuvuoressa vuonna 1969. Totesin, että hänestä tulee varmaan pappi, koska hän oli niin lempeän näköinen.”
Perheen matkoja Elli muisteli seuraavasti: “Mieheni ei yleensä halunnut matkustaa ulkomaille. Hänen mielestään hän tiesi jo muutenkin miltä siellä näyttää. Muutamiin maihin sentään matkustimme yhdessä. Aaron ollessa pieni teimme matkan Pyhätunturille ja junalla Leningradiin. Alkuvuosina menimme myös junalla Moskovaan koko perhe, paitsi Aaro. Marian ja Tomin ollessa jo hieman varttuneempia menimme junalla Norjan Lappiin. Sisarukseni Maire, Elvi, Kalevi ja hänen vaimonsa Anja, Aini, Nisse ja minä lensimme Israeliin ja käväisimme samalla reissulla myös Egyptissä. Myöhemmin kävin Nissen ja Tomin kanssa Lontoossa.”
Perheen matkoja Elli muisteli seuraavasti: “Mieheni ei yleensä halunnut matkustaa ulkomaille. Hänen mielestään hän tiesi jo muutenkin miltä siellä näyttää. Muutamiin maihin sentään matkustimme yhdessä. Aaron ollessa pieni teimme matkan Pyhätunturille ja junalla Leningradiin. Alkuvuosina menimme myös junalla Moskovaan koko perhe, paitsi Aaro. Marian ja Tomin ollessa jo hieman varttuneempia menimme junalla Norjan Lappiin. Sisarukseni Maire, Elvi, Kalevi ja hänen vaimonsa Anja, Aini, Nisse ja minä lensimme Israeliin ja käväisimme samalla reissulla myös Egyptissä. Myöhemmin kävin Nissen ja Tomin kanssa Lontoossa.”
“Nisseltä jäi aikoinaan vuosi vaille kemistin tutkinnosta, koska hän teki yölläkin töitä ansaitakseen elannon. Kävi niin, ettei hän osannut enää nukkua ollenkaan ja hänen oli pakko lopettaa opiskelu. Silloin piti vielä ottaa henkilökohtaista lainaa opiskeluun ja oltava takaaja. Vuosien kuluttua hän meni uudestaan opiskelemaan tilanteen parannuttua. Hän suoritti vuodessa Teknillisen korkeakoulun tutkinnon puukemian diplomi-insinöörilinjalla. Koska mieheni oli päivisin paljon kotona lukiessaan, ajattelin minäkin, että menen opiskelemaan ylioppilaaksi. Lapset olivat jo sen verran varttuneita ja isä oli paljon kotona. Niinpä pyrin Töölön yhteiskoulun iltalinjalle ja pääsin. Suoritin sen kolmessa vuodessa työn ohessa iltaisin ja sain lakin.”
“Öljykriisin seurauksena kattohuopaa valmistava tehdas Semptalin lopetettiin ja Nisse menetti työnsä. Olimme onnettomia ja suunnittelimme Australiaan lähtöä Tomin ollessa noin vuoden ikäinen. Sinne muutti silloin paljon väkeä Suomesta. Passikuvat olivat jo valmiina, mutta sitten löytyikin työ ja myöhemmin oikein hyväkin työpaikka patenttihakemusten tutkijana Patentti- ja Rekisterihallituksessa.”
“Vanhempieni kuollessa jäi heiltä perintönä Kotikumpu-niminen kesämökki tontteineen Kirkkonummen Evitskogissa. Nisse ja minä lunastimme sen. Myöhemmin isosiskoni Elvi tuli myös osakkaaksi, mutta ikävin seurauksin ja lopulta luopui siitä. Me olimme kaikki viikonloput yleensä mökillä.”
“Pihlajistossa asuessamme opiskelin Työväenopistossa ja tein siellä itselleni Tuukkalan muinaispuvun, jonka malli oli löydetty kaivauksilla Etelä-Savosta. Harrastin myös silloin ensimmäisen kerran runoilua opistossa. Muistan – ja varmasti perheenikin muistaa – kuinka harjoittelin Kaarisiltaa, joka oli erittäin vaikea lausuttava.”
Elli muutti perheineen Espooseen Kirkkojärvelle vuonna 1985. Elli totesi, että alue on rauhallinen ja mukava asuinympäristö viettää myöhemmin tulevat eläkepäivätkin Espoossa. Mökillekin meno lyheni huimasti.
“Espoossa asuessani olin Espoon Työväenopiston näytelmäpiirissä. Näyttelimme usein Leppävaaran näyttämöllä suomalaisia humoristisia näytelmiä, kuten esim. Tohtori Kämäräisen vastaanotto. Myöhemmin siirryin opiskelemaan runoutta, monta kymmentä vuotta.”
“Mieheni sairastui monenlaatuisiin syöpiin. Hän oli joutunut laboratoriotyössään käsittelemään mm. kreosoottiöjyä ja muita myrkyllisiä aineita, joiden vaarallisuutta ei silloin ymmärretty. Niinpä hän suruksemme vaipui ikuiseen uneen toukokuussa 1987 ja on haudattu Espoon hautausmaalle sankarihautaan. Hän oli 16-vuotiaana lukion ohessa sotapalveluksessa Turun ilmatorjunnassa.”
“Mieheni kuoleman jälkeen liityin lukuisiin yhdistyksiin ja aloin matkustella. Matkustin vanhimman poikani Aaron mukana etenkin Lähi-Idän maihin, kun hän toimi luennoitsijana ja asiantuntijana siellä. Vuosittain kävin Lapissa vaeltamassa ja Vuokatilla hiihtämässä. Olen eri yhdistysten järjestämillä matkoilla tutustunut lähes kolmeenkymmeneen maahan. Tein myös 3–5 päivän pyöräretkiä aina Ahvenanmaata myöten hyvän ystäväni Liisa Laineen kanssa. Kerran kävimme Virossa ohjatulla pyöräretkellä. Eläkeläisten yhdistyksissä olen myös ollut mukana, niissä järjestetään kaikenlaisia matkoja mm. teattereihin, konsertteihin ja yleensä kotimaan erilaisiin tapahtumiin. Vuonna 2014 olin Liisan kanssa Espanjassa pyhiinvaelluksella. Tavaramme kuljetettiin, mutta kävelimme itse.”
“Vuodesta 2019 alkoi terveydessäni alamäki. Silloin leikattiin rintasyöpä oikeasta rinnastani ja sen jälkeen on kolmena peräkkäisenä vuotena tullut siihen verenmyrkytys. Vuoden olin välillä terveenä, mutta tänä vuonna 2024 tuli jälleen tulehdus jo kahdesti. Olen selvinnyt kuitenkin niistä tyttäreni Marian ripeiden otteiden ansiosta. Sydämelliset kiitokset hänelle! Vuonna 2020 tuli ensimmäiset oireet nivelrikosta polviini. Vuosi vuodelta se on vain pahentunut. Olen kuitenkin vielä käynyt sauvakävelyllä silloin tällöin, mutta joka askeleella särkee. Kävely on hidasta ja epävakaata. Olen monet kerrat kaatunut kurjine seurauksineen, mutta ei anneta periksi.
Tuskaa aiheuttavat myös levottomat jalat ja kuulokin on pahasti heikentynyt. Asun yksin, mutta onneksi minulla on ihanat lapset, joilta saan apua, aina milloin tarvitsen. Eteenpäin on elävän mieli.”
“Suoritin vuonna 2022 näytösesityksen runojen lausunnassa, jossa arvioitiin esitykseni. Esitystä puollettiin lämpimästi minun hyväksymiseksi Suomen Lausujainliitto ry:hyn. Olen esiintynyt useaan kertaan eri tilaisuuksissa runonlausujana ja tehnyt myös oman runoesityksen.”
Elli kertoo, että hän on edelleen mukana monenlaisessa Keski-Espoon senioreiden toiminnassa. Vuonna 2018 hän oli mukana loppukilpailussa, jossa valittiin Espoon positiivisin henkilö. Toiseksi valittua Elliä luonnehdittiin iloiseksi ja myönteiseksi ihmiseksi, joka ei anna vastoinkäymisten lannistaa ja sellainenhan Elli edelleen on.
Lähteet:
Elli Söderlundin haastattelu heinäkuu 2024, jota hän on itse myöhemmin täydentänyt.
Länsiväylä, artikkeli ”Kuka kolmikosta on Espoon positiivisin? ”Minna Airamaa 30.11.2018.